Terve vaan pitkästä aikaa. Kyllä täällä elossa ollaan, vaikka tässä blogissa onkin viime aikoina ollut hiljaista. Kesän jälkeen iski sellainen suolaisen nälkä. Olin lukenut chick litiä niin paljon, että tuntui, että vatsa on täynnä vaaleanpunaista hattaraa. Samanlaisen olon saanee, jos katsoo kuusi Disneyn piirrettyä Barbie-elokuvaa putkeen ja juo samalla kymmenen sinistä enkeliä. En ole kokeillut enkä kokeile. En suosittele muillekaan.

Nyttemmin olen täysin parantunut, mistä voi kiittää Paavo Lipposta. Ei hänen muistelmiaan tarvitse edes kovin pitkälle lukea, kun enin makeus karisee suusta. Jos kyllästyminen tyttöviihteeseen vielä uusiutuu, aion seuraavaksi kokeilla Väyrystä.

Lipposen jälkeen oli jo pakko hamuta käsiin Anna Godbersenin Huumaa (Karisto 2009), joka kieltämättä palautti verensokerin entisiin lukemiinsa. Huumasta lisää myöhemmin, mutta sitä ennen pieni mainos. Keskustelin chick lit -kirjallisuuden syvällisistä ulottuvuuksista tiistaina radio Novan toimittajan Marjo Tiiton kanssa. Jos aihe kiinnostaa, haastatteluni on kuultavissa Novalla huomenna torstaina 21.1.2010 kello 12.40 ja sen jälkeen netissä osoitteessa www.radionova.fi/keidas.
Kuulemisiin

Meitä on huijattu. Vanheneminen ei kuulkaa ole ollenkaan niin ikävää kuin meille uskotellaan. Päinvastoin: se on helkkarin kivaa, sillä eläkkeellä saa olla juuri niin äreä ja omituinen kuin sattuu luontojaan olemaan, eikä enää tarvitse teeskennellä kenellekään mitään.
Tämän viisauden olen omaksunut Virginia Ironsiden teoksesta Oon voimissain (alkuteos No! I Don’nt Want To Join a Bookclub, 2006). Kaikenlaistahan sitä on tullut tähän ikään mennessä luettua, eikä suurimmasta osasta kovin kummoista muistijälkeä ole jäänyt. Tämän romaanin jälkeen muistan lopun ikääni*, ettei ikä ole este, se on korkeintaan hidaste, ja vanhemmiten tajuaa ettei vauhdilla muutenkaan ole niin väliä.

Kirjoitin jonkin aikaa sitten chick lit –kirjallisuuden ikääntymisestä. Puhuin tuolloin mom lit -ilmiöstä eli äitiysaiheisesta viihdekirjallisuudesta entisen ”sinkkukirjallisuuden” seuraavana vaiheena. Suu loksahti auki, kun Ironsiden Oon voimissain tarttui käteen. Kirja on mitä ilmeisintä chick litiä: juodaan punaviiniä, pähkäillään ihmissuhteita tyttöseurassa, joudutaan hupaisiin kommelluksiin ja ironisoidaan elämän kummallisuuksia. Tällä kertaa sattuu vain olemaan niin, että päähenkilö Marie Sharp on 60-vuotias äkäinen eläkeläinen, jonka elämässä pyörähtää teoksessa kyllä muutama aikuinenkin miehenpuolikas, mutta tärkein ihmissuhde rakentuu vastasyntyneeseen pojanpoikaan. Uskokaa tai älkää, mutta tästä rungosta syntyy tolkuttoman hauska seos. Mikä parasta, kirjailija Virginia Ironside on itse 65-vuotias, eli tietää mistä puhuu.

Niin se kehitys kehittyy. Mom lit -ilmiön jälkeen on nyt siis syntynyt granny lit, eikä Ironside ole edes ilmiön ainoa edustaja. Taitavathan Nancy Thayerin Kuumien aaltojen kerhon jäsenetkin olla jo mummoja, tai aikuisten lasten äitejä ainakin.

Mitähän seuraavaksi? Graveyard lit? Se vasta mielenkiintoista olisikin...




* tai ainakin dementian ensioireisiin saakka.

Viime aikoina on ollut olo kuin Samantha Sweetingillä ennen elämänmuutosta. Ei ole tullut blogia kirjoitetuksi, kun ei ole ollut aikaa pepullaan istua kuin työaikana, ja silloin on taas yleensä muuta tekemistä ihan omiksi tarpeiksi.

Sophie Kinsellan Varsinaisen talousihmeen lukeminen vei minulta melkein kaksi viikkoa, mikä kertoo kiireestä kaiken. Jos tätä romaania ei lue kertaistumalla tai viimeistään toisella, on joko täysin huumorintajuton, lukutaidoton tai epäinhimillisen kiireinen.

Himoshoppaaja-sarja maistuu välillä puulta ainakin minun makuuni, mutta muissa romaaneissaan Kinsella on kieltämättä oikein viihdyttävä kirjoittaja. Vaikka talousihmeessä on yli 400 sivua, lukeminen tuntuu samalta kuin laskettelisi pitkää, loivahkoa alamäkeä hyvin rullaavalla polkupyörällä leppoisassa kesäkelissä ja vilpoisan ilmavirran vilvoitellessa. Ei tarvitse nähdä vaivaa. Ei ole kiire. Hermot lepäävät. Ja hupsis, perillä ollaan, kirja tuli luetuksi kannesta kanteen ja oho, kello onkin 12 yöllä.

Ei nyt viitsitä puuttua epäolennaisuuksiin eli juonen epäuskottavuuteen, latteisiin henkilöhahmoihin ja melkein lässähtävän siirappiseen loppuun. Tässä lajityypissä ne eivät ole olennaisia asioita. Tärkeitä on huumori, ja sitä onneksi piisaa.

Juoni on toisaalta niin kaavamainen, että se on jo suorastaan loistava. Samantha, briljantti ja miltei loppuun palanut nuori lakimies tekee pahan mokan, saa potkut ja päätyy kodinhoitajan hommiin paikkaan, jossa häntä ei tunneta. Asiaan kuuluu, että Samantha ei tietenkään osaa keittää edes vettä polttamatta sitä pohjaan. Tilanteesta seuraa pakolliset miljoona kommellusta, teeskentelyä, sählinkiä, vähältä piti-tilanteita ja muuta hassua, kunnes selviää että… kaikki ei olekaan aivan niin kuin luultiin, ja asiat järjestyvätkin ihan toiselle tolalle kuin piti. Siis: väärässä paikassa oleva henkilö, joka lopulta tunnistetaan, reilu kaveri, joka paljastuu konnaksi ja sikopaimen, joka osoittautuu prinssiksi. Loistavat komedian rakennuspalikat, joita on vaihtelevalla menestyksellä käytetty aina antiikista asti.

Asetelman ja aiheen puolesta olisi helppo sortua hirvittäviin sukupuolikliseisiin. Onneksi niin ei käy. Vitsiä ei väännetä niinkään Samanthan kodinhoitotaitojen puutteesta, vaan huumorin kohteena on oikeastaan äkkirikastunut, tyhmä – joskin melko sydämellinen – työnantajapariskunta, joka sortuu välillä kohtelemaan huippukoulutettua Samanthaa kuin alakoululasta. Pahisten rooliin pääsevät lakielämän ketkut kollegat, joiden kaaliin ei mahdu, että ihminen voisi haluta elämältään joskus myös vapaa-aikaa ja muita kummallisia pehmeitä arvoja. Loistavaa rentoutumiskirjallisuutta siis tässäkin mielessä.

Jos nyt jotakin pitää vielä pikkumaisesti ihmetellä, niin sitä, miten nopeasti Samantha muka kokkaustaitoja oppii. Ehkä hän sitten tosiaan onkin oikea tekniikan ihmelapsi. Ei se vaan minulta noin helposti ole onnistunut. Onneksi puutteet voi korvata paljon näppärämmälläkin tavalla: hankkimalla keittotaitoisen aviomiehen. Olisi kannattanut Samanthankin harkita.

Tiesitkö, että jos saat samasta asiasta – koru, vaate, laukku, mikä se sitten onkaan - kolme kohteliaisuutta saman päivän aikana, sinun pitää heittää kehujen kohde mäkeen?
En tiennyt minäkään. Ilman tätäkin tietoa olisin voinut elää.

Miksi kehuttu juttu sitten pitää heittää pois? Siksi, että jos kolme ihmistä kehuu sitä, se on huomannut moni muukin, ja se taas tarkoittaa että se on silmiinpistävä ja yliampuva. Tästä puolestaan seuraa, etteivät kohteliaisuudet ole aitoja. Sanoja tarkoittaa, että paitasi on kamalan räikeä eikä suinkaan ”pirteä”, kuten hän sitä kommentoi.

Neuvo on peräisin Hadley Freemanin tänä keväänä suomeksi ilmestyneestä tyylioppaasta Käsilaukun syvin olemus (Atena). Tekisi mieli kysyä Hadleylta, mitä pitäisi tehdä, jos vaikka laihtuu kymmenen kiloa ja saa siitä samana päivänä useamman huomautuksen. Pitäisikö lihottautua takaisin? Tai jos leikkaa tai värjää tukan eri malliin kuin ennen? Totta kai iso muutos aluksi pistää silmään, mutta tuskin sen takia kannattaa palauttaa itseään entiselleen!

Freemanin tyyliopas väittää perustuvansa arkijärkeen. Sen tarkoitus on vapauttaa meidät muodin orjuudesta, sillä orjallinen muodin seuraaminen on – yllätys yllätys! – epämuodikasta. Sen lisäksi se on kallista, epäkäytännöllistä ja tyhmää. Hyvä juttu, mutta uskallan väittää, että useimmilla lukijoilla on arkijärkeä sen verran, että he olisivat tämän asian osanneet omillakin aivoillaan päätellä.

Älyttömille muotitrendeille, kuten huippukalliille käsilaukuille, housunkauluksen yli vilkkuville stringinnyöreille (yäk!), Kate Mossin matkinnalle ja Botox-kuureille irvuilu on kieltämättä viihdyttävää luettavaa. Kirja on myös mukavasti jaettu hakusanoittain, joten voi helposti lukea vaikka vain Freemanin mielipiteen Marc Jacobsin merkityksestä muotimaailmalle ja palata muihin asioihin silloin, kun ne tuntuvat ajankohtaisilta.

Ikävä kyllä Freeman välillä sortuu oman näppäryyteensä. Puhuessaan mukavuuden, hillityn tyylin ja käyttökelpoisuuden puolesta tiukkoja tyylisääntöjä vastaan hän tulee vahingossa luoneeksi omia sääntöjään. Hadley kieltää esimerkiksi tylppä, terävä- ja avokärkiset korkokengät, keski-ikäisten miesten nahkatakit, ballerinatossut ja valkoiset farkut. Naisten hiusmalleista Freeman haukkuu lyhyen, polkkatukan, puolipitkän, kerrostetun ja otsatukan. Näiden sijaan pitäisi valita kunnollinen leikkaus – mikä se sitten mahtaa ollakaan. Kalju?

Miehet puolestaan eivät saa olla kaljuja, koska pään höylääminen partakoneella näyttää siltä, että mies yrittää sen avulla peitellä orastavaa luonnollista kaljuuntumistaan. Miehen tukka ei saa olla myöskään paksu eikä pöyhkeä, sillä se on naurettavaa, eikä tavalliseen tapaan sivuilta ja takaa lyhyt, sillä se on vanhanaikaista. Lyhyt ja vähän pörröinen tukka taas kertoo, että mies luulee koulupoikalookilla oleva jonkinlaista ironista vetovoimaa naisiin. Pitkä tukka vie kaiken uskottavuuden mieheltä kuin mieheltä, ja kaljua ympäröivä hiuskranssi on se viho viimeinen.

Niin että millainen ihmisen sitten oikein pitäisi olla? Onko vika minussa vai Freemanissa, kun en tätä logiikka oikein ymmärrä? Toisaalta: huviahan se tämäkin kaiken paheksuminen on – ainakin niin kauan, kun ei kirjaa lukiessaan satu vilkaisemaan peiliin.

Freemanin oppaan suomenkielisestä nimestä pitänee päätellä, että käsilaukku on englanniksi sunglasses. Oppaan alkukielisessä nimessä todellakin pohditaan aurinkolasien eikä käsilaukun syvintä merkitystä. Hyväksyttäköön: tottahan on, ettei aurinkolaseista pääse kovin kummoista muoti-ilmiötä syntymään maassa, jossa niille on käyttöä noin kahtena päivänä vuodessa.

Tästäkin huolimatta iloista kesää kaikille, ja toivotaan, ettei Suomi tästä eteenpäin ole paikka johon ei päivä paista. Ei ainakaan lauseen kaikissa merkityksissä

Nyt se sitten vihdoin tuli: ihmissuhdepeli Simsin kolmas versio. Kyllä sitä saatiinkin odottaa: ensimmäinen Electronic Artsin julkistama ilmestymispäivä oli jo helmikuussa. Sitten yllättäen ja turhia selittelemättä pelin julkaisu siirrettiinkin kesäkuun neljänteen. Toki syyt ovat voineet olla pelin teknisessä kehittelyssä, mutta enemmän veikkaisin, että EA säikähti maailmantalouden tilaa ja päätti pukata paketin markkinoille vasta vähän pienemmässä vastatuulessa.

Ensimmäinen Sims-peli ilmestyi 2000 ja oli oikea maailman ihme. Se oli ensimmäinen naisten omakseen ottama tietokonepeli. Simsiä onkin väitetty aikuisten virtuaaliseksi nukkekotileikiksi. Myönnän suosiolla, että mielikuvituksen ja innostumiskyvyn kehityskäyrä korreloi itsellänikin negatiivisesti biologisen iän kehityksen kanssa (kun taas stressikäyrä tuntuu iän myötä vain nousevan!), mutta enpä silti jaksa muistaa, että nukkekoti- sen paremmin kuin barbileikitkään olisivat näin hauskoja olleet (voi tietysti olla, että muistikapasiteettikin on romahtanut sen jälkeen kuin ikä pyörähti nykyiselle kymmenelle). Ei voi muuta kuin kadehtia nykylapsia, jotka oppivat tietokoneen ja pc-pelien maailman yhtä hyvin kuin delfiinivauvat uimisen. Mitähän giga-aivoisia hyperluovia kyborgeja heistä aikuisina tuleekaan?

Ensimmäiset simit kökköine grafiikkoineen tosin vaikuttavat nyt jo todella vanhentuneilta. Emme me yli 10-vuotiaat pelaajat halua tönkköjä aikuisnukkeja, joita pitää syöttää ja käyttää vessassa! Me haluamme oikeita ihmissimulaatiota, joilla on omintakeinen luonne, jotka vihaavat ja rakastuvat omien oikkujensa mukaisesti ja yllättävät pelaajankin ihmissuhdekiemuroillaan. Nämä ominaisuudet ovat Sims-pelissä jatkuvasti kehittyneet, ja kolmosessa ne ovat saavuttaneet tähänastisen huippunsa. Simin luonnetta ei kakkospelin tapaan enää määritä horoskooppimerkki ja muutama hassu pelaajan säätelemä ominaisuus, vaan luonnetta ja ulkonäköä voi muokata eksponentiaalisesti. Emmehän me taviksia halua luodakaan, vaan friikkejä: ylipainoisia ihmisvihaajia, mielisteleviä seksipommeja, kaksinaamaisia bisneshuijareita… ah niin ihania pahiksia!

Simsin pohjimmainen viehätys on siinä, että pelaaja on samalla jumala ja tohtori Frankenstein. Hirviön voi luoda, ja mikä parasta: kolmososassa se ehkä tosiaan melkein elää. Uskallan väittää, että jokainen Simsin pelaaja on tehnyt joskus peliin paitsi sen klassisen alter egon, myös karikatyyrin tosielämänsä inhokista tai vihamiehestä. Eikö olekin kutkuttava tunne, kun mulkeron virtuaalielämä on omissa käsissä? Tosielämässä paha ei ehkä saa palkkaansa, mutta Simsissä nemesis on yhtä lähellä kuin hybris. Hupsis! Sattuipa ikävästi, että joku otti tikkaat pois uima-altaasta juuri kun alter egon virtuaalipuolisoa vikitellyt bimbo oli polskuttelemassa. Radiokin soi niin kovaa, että eivät taida avunhuudot kauaksi kuulua…

Välillä melkein harmittaa, että on tullut eletyksi reaalimaailmassa näinkin tasaisen turvallista elämää. Vihamiehiä ja inhokkeja on kertynyt aivan liian vähän

Noin viidenkympin hintainen peli ei isoa lovea kukkaroon tee, mutta jälkihoito saattaa tehdäkin. Laitevaatimukset kasvavat vuosi vuodelta, eikä muutaman vuoden vanha tietokone tunnu jaksavan kunnolla peliä pyörittää edes uusitulla näytönohjaimella. Milloinkahan kehitys kehittyy niin paljon, että pelinrakentajat osaisivat paketoida uudet ominaisuudet edes jollakin tavalla siedettävän kokoisiksi tietopaketeiksi?

Varoitus. Nyt seuraa paheksuntaa ja moraalista närkästystä. (Olen muuten sitä mieltä, että näiden tunteiden viihteellistä arvoa on suuresti aliarvioitu. Miksi muuten kukaan katsoisi tosi-tv:tä tai lukisi typeriä nettikeskustelupalstoja kuin päästäkseen paheksumaan ja kokemaan moraalista närkästystä? Dr Phil on tästä loistoesimerkki. Niin pölhöä ihmistä ei olekaan, joka ei sitä sarjaa katsoessaan kokisi olevansa varsinainen elämänhallinnan mestari, kun ohjelmaan pyrkineet luuserit taas… niin, heitä on niin kiva paheksua!)

Tuli katsottua uusi Star Trek -elokuva, eikä se sinänsä hullumpi ollutkaan. Vähän liikaa mäiskettä, räjähtelyä ja käsien varassa uhkaavan kuoleman yllä roikkumista, mutta muuten oikein mukiinmenevä leffa.

Se, mikä sai käämini kärähtämään, oli luutnantti Uhuran (Zoë Saldaña) minihame. Okei, toki äärimmäisen lyhyestä ja väljästä hameesta voi Tähtilaivastossa olla tiettyjä etuja. Jos vaikka joutuu kovin helteisellä planeetalla käsiensä varassa roikkumaan uhkaavan kuoleman yllä, niin toki olo on hameessa aika vilpoisa. Tai jos upseeri lähetetään loittoryhmään sellaiseen maailmaan, jossa on tapahtunut planeetanlaajuinen vesivahinko, on minihameessa helppo kahlata. Ja ainakaan se ei rajoita jalkojen liikkeitä silloin, kun pitäisi tartuttaa raivostunut päällekarkausta yrittävä klingonisoturi potkulla arkaan paikkaan*.

Hamonen on toki hyvin samanlainen kuin alkuperäisellä Uhuralla (jota näytteli Nichelle Nichols) Star Trekin alkuaikoina 1960-luvulla. Yli 40 vuotta sitten Uhura olikin maailmanihme: musta nainen, joka pääsi myönteiseen ja arvovaltaiseen (niin arvovaltainen kuin ihminen nyt yleensä voi olla hameessa, jossa on mahdoton istua tai edes kumartua) rooliin laajalevikkiseen amerikkalaissarjaan.

Ikävä kyllä Star Trekin uudistushenkisyys taisi nousta ja laskea Uhuran myötä. Oikeassa maailmassa naisten urahakuisuus on radikaalisti lisääntynyt sitten 60-luvun, mutta Tähtilaivasto ei tähän päivään mennessä ole kovin vahvasti päässyt naisistumaan. 1980-90-lukujen Next Generation -sarjan keskeisimmissä henkilöissä oli vain kaksi naista, hekin pehmeissä ammateissa lääkärinä ja psykologina. 1980-luvulla naistenkin pukuun sentään kuuluivat housut, mutta surkuhupaisasti psykologin uniformun kaula-aukko oli jotenkin oudosti venähtänyt…

Jos tasa-arvon tulevaisuutta arvioidaan Star Trekin perusteella, huonosti taitaa käydä. Epäilen kuitenkin, että kyseessä on vain miespuolisten käsikirjoittajien salaliitto. Varokaapa pojat: minihameessa on helppo potkia




*Klingonit ovat tunnetusti niin sotainen kansa, että heille on evoluutiossa kehittynyt kaikkia tärkeitä elimiä kaksin kappalein. Jos siis yksi sydän poksahtaa** kamppailussa, varalla on vielä toinen. Näin ollen en uskalla arvioida, montako potkua arkaan paikkaan yhden miespuolisen klingonin taltuttamiseen tarvitaan. Varmuuden vuoksi suosittelen kokeilemaan useampaa.


**Puhumattakaan maksasta. Klingonin tuliviini takaa sen, että toisellekin on käyttöä.

Naisten viihdekirjallisuuteen on viime aikoina ilmaantunut oikea vauvavillitys. Jollei sankaritar ole itse hankkimassa lasta, joku ystävistä on. Ainakin pohdiskellaan, mitä vauva muuttaisi elämässä, ollaanko valmiita sitä hankkimaan ja onko lisääntyminen ylipäätään tarpeellista. Yhdysvalloissa, jossa joka villitykselle keksitään oma nimi, on löydetty nimitys tällekin ilmiölle. Siellä puhutaan mom lit -kirjoista, joita pidetään yhtenä chick litin alalajina.

Beibibuumi ei ole mikään ihme. Jokainen nainen on asiaa ajatellut. Miksi aihetta ei sitten käsiteltäisi viihteessä? Muutenkin: ihmissuhteet ovat toki ikuisia (muodossa tai toisessa), mutta ehkä sinkkujen miehenetsintäkuvioista on nyt jo kirjoitettu tarpeeksi. Sitä paitsi se romanssikirjallisuuden aika, jossa elämä loppui valkohuntuisiin häihin, on ollutta ja mennyttä, eikä (toivottavasti) koskaan enää palaa.

Aika monessa romaanissa näkyy se, ettei perheellistyminen ole nykyisin ollenkaan yksiselitteinen juttu. Harva pamauttaa teini-ihastuksensa kanssa suoraan kihloihin, naimisiin ja sitten raskaaksi. Varsinkin meillä Suomessa myös naisia kannustetaan kouluttautumaan ennen lasten hankkimista. Ajatellaan vähän niin, että elämän on oltava ensin valmis: pitää olla vakituinen mies ja työ, tutkinto ja oma asunto, sitten voi harkita lapsia. Jos niitä yleensä haluaa. Sekään kun ei ole enää mikään selviö. Haluaminen tai haluamattomuus on pikemminkin kipupiste, jota monessa romaanissakin selvitellään.

Suomalaisella elämänmallilla on yleensä enemmän yhteistä Iso-Britannian kuin Yhdysvaltojen kanssa. Onkin aika hämmästyttävää, että kirjallisuuden newyorkilaisiin sankarittariin on tässä suhteessa hyvin helppo samaistua. Ehkä Yhdysvalloissa sitten pitää olla huippukoulutettu ja hyväpalkkainen, että pääsisi samaan tilanteeseen suomalaistavisten kanssa?

Emily Giffinin Vauvanpitävän (WSOY 2008) Manhattanilla asuva Claudia Parr voisi ainakin olla kuin kuka tahansa akateemisesti koulutettu suomalaisnainen (okei, tuloja lukuun ottamatta: ne ovat ilmeisesti kaikilla manhattanilaisilla ruhtinaalliset ). Claudia ei halua lapsia, ja on avioituessaan miehensä kanssa asiasta sopinut. Ikää alkaa tulla mittariin maagiset 35 ja koko lähiympäristö tuntuu saavan perheherätyksen. Lapsellistuneet näyttävät muuttuvan toisiksi ihmisiksi; lapsettomat taas tuskailevat, kun haikaraa ei kuulu, ja pyytelevät lapsettomia jopa munasolujen luovuttajiksi. Ja sitten tapahtuu pahin: myös Claudian mies sairastuu vauvakuumeeseen…

Vauvanpitävä pohtii tilannetta ihan tosissaan. Giffinin loppuratkaisu (jota en kerro) on mielenkiintoinen ja pistää ajattelemaan. Hetkin romaani on tosin sortua tosikkomaisuuteen. Jos aiheesta kaipaa viihteellisempää versiota, kannattaa tarttua vaikkapa Jane Greenin Vauvakuumeeseen (Karisto 2003), jossa kolme naista kipuilee vastakkaisissa tunnelmissa: yksi haluaa väkisin äidiksi, toinen tulee sellaiseksi vahingossa ja kolmas tuskailee, kun äitiys ei ollutkaan aivan sitä mitä piti.

Lisää vauva-aiheista lukemista:

Keyes, Marian: Naura, Claire, naura (Tammi 2000)
Kinsella, Sophie: Himoshoppaajan vauva (WSOY 2008)
Margolis, Sue: Gucci Gucci Goo (Delta 2006)
Olsson, Belinda: Raskausjärkytys! (WSOY 2007)
Susi, Pauliina: Ruuhkavuosi (Tammi 2005)
Weiner, Jennifer: Pieniä maanjäristyksiä (Otava 2005)
Weiner, Jennifer: Rikoksia ja hiekkakakkuja (WSOY 2008)

Jätä se! on ytimekäs nimi kirjalle tai elokuvalle, mutta se ei ihan tarkalleen vastaa Liz Tuccillon ja Greg Behrendtin alkuperäisteosta. He´s Just Not That Into You, eli hän ei vain välitä tarpeeksi, oli se viisaus jonka kirjoittajat halusivat naisten kalloon takoa – ensin Sinkkuelämää-sarjan jaksossa, sitten kirjana ja nyt elokuvana.

Se on mielenkiintoista, että yksi Sinkkuelämää-jakso poiki koko ilmiön: ensin elämäntapaoppaan (Jätä se! Älä tuhlaa aikaasi vääriin miehiin ilmestyi suomeksi WSOY:n kustantamana 2006) ja sitten elokuvan, joka sai Suomen ensi-iltansa viime perjantaina.

Muistatteko sen jakson, jossa Miranda ihmettelee deittinsä käytöstä ja kysyy neuvoa Carrien silloiselta poikaystävältä Jack Bergeriltä? Jack toteaa, että mies kyllä tulee jatkoille, jos todella haluaa. Mirandalle esitetty kieltäytymisen syy on siis todellakin tekosyy, ja oikeasti miestä ei voisi vähemmän kiinnostaa. Alkuun Miranda saa hepulin, moinen suorasukaisuus kun sotii koko naisten deittailukulttuuria vastaan. Yllättäen ajatus alkaa tuntua helpottavalta. Itseltään säästää monet sydänsurut, jos ei selittele miesten tekoja toisin kuin ne ovat. Jos mies ei soita, se ei tarkoita, että hänen koiransa on kuollut, äitinsä heikkona, töissä kiireitä, maraton juostavana ja kissa söi puhelimen, vaan: häntä ei kiinnosta. Jos mies tekee oharit, pettää, jättää tai vain katoaa, se ei tarkoita, että hän oli parantumattomasti sitoutumiskammoinen ja pakeni suuria tunteitaan, jotka tulee vielä joskus löytämään, vaan… häntä ei kiinnosta. Ei nyt eikä koskaan. Piste.

Kyse on siis itsepetoksen lopettamisesta. Yksinkertainen juttu, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Se on kuitenkin paras ihmissuhdeohje, jonka kenellekään voi antaa. Vaikka Tuccillo ja Behrendt puhuvat ensisijaisesti naisista miehille – olihan Sinkkuelämää naisille suunnattu sarja, vaikka sitä miehetkin katsoivat – pätee sama ajatus ihan yhtä lailla miehiin (ja varmaan myös ei-heteroihin, vaikka leffan homopari yrittää toisin todistaa). Elokuvaan onkin piristävästi ympätty yksi suhteessaan lusmuileva naishahmo. Scarlett Johanssonin näyttelemä Anna hengailee kiinteistönvälittäjä Conorin (Kevin Conolly) kanssa, vaikka kipinä on Annan puolelta sammunut jo aikaa sitten, ja samalla loppui suhteesta seksi. Conor haaveilee vakavammasta, vaikka ilmeistä on, että Anna pitää häntä enää vain kaverina, jonka kanssa voi viettää aikaa silloin kun parempaakaan ei satu olemaan.

Tuccillo ja Behrendt eivät itse ole käsikirjoittaneet Jätä se! -elokuvaa, vaan se vain perustuu heidän kirjaansa ja ideaansa. Harmi, sillä hieman kepeämpi ja oivaltavampi Sinkkuelämää-tyyppinen ote olisi tehnyt elokuvalle hyvää. Monien ihmisten ihmissuhdeverkosta vain Gigin (Ginnifer Goodwin) tarinassa on huumoria ja ilottelua. Muuten elokuva kellahtaa vähän semivakavan suhdedraaman suuntaan. Hetkin tulee myös olo, että ei kai tässä tarjota naisille pelkästään passiivisen odottajan roolia tyyliin ”mies soittaa kyllä itse, jos on kiinnostunut”. Niin soittaakin, mutta kun sama pätee toisin päin. Ja sitä paitsi: on ne itsepetoksen keinot miehilläkin. Jos nainen peruuttaa deitit kerta toisensa jälkeen eikä vastaa puhelimeen, se EI tarkoita, että hän esittää vaikeasti tavoiteltavaa, vaan… joo, tiedätte kyllä.

Nimekkäistä näyttelijöistä (Jennifer Aniston, Drew Barrymore, Ben Affleck) huolimatta leffa on pikkuisen löysä ja sekavakin. Tai ehkä juuri siksi: tähtikaartissa on varmaan ohjaajalla pitelemistä. Toisaalta monta huonompaakin elokuvaa on tullut nähtyä. Ja hauska ylläri oli, että Bethin eli Jennifer Anistonin isää näyttelee vanha (ymmärtäkää tämä kirjaimellisesti) suosikkini, kantristara Kris Kristofferson.

Kritiikeistä päätellen uutuuselokuvista olisi tosin kannattanut valita katsottavaksi uusi Star Trek. No, ehkäpä jonkin aika-avaruusjatkumon vääristymän kautta onnistun vielä astumaan myös avaruuden käymättömille korpimaille. Onhan sielläkin ihmissuhteita, muiden olentojen suhteista nyt puhumattakaan. Muistakaapa vain Deanna Troi ja betazoidit…

Edellisestä postauksesta on päässyt jokunen päivä kulumaan. Pahoittelen, mutta sen verran lukemista ja kirjoittamista on viimeaikojen päiväohjelmaan kuulunut, että välillä on pakko lepuuttaa sekä silmiä että hermoja.
Ja missäpä ne sen paremmin lepäisivätkään kuin kauniissa vaatteissa? H&M paljasti eilen Matthew Williamsonin kakkosmalliston, joka tulee vajaan viikon päästä eli 14.5 myyntiin kaikissa H&M-liikkeissä ja nettikaupassa.
Kakkosmallisto on tyyliltään vielä rennompi kuin ykkönen, joka sekin oli raju ja värikäs. Uusi mallisto on aika rantahenkinen ja oikein hehkuu hellettä. Täytyy myöntää, että kellankirjavasta silkistä tulee villin kesäinen olo. Toivottavasti tulevan kesän keli on tyylille myötä, eikä silkkihepeniä tarvitse kastella heinäkuisessa kaatosateessa kymmenen asteen lämpötilassa...
Toisen malliston odotettiin olevan myös edullisempi, tuleehan se demokraattisesti kaikkiin myymälöihin. Toki mukana on edullisempiakin vaatekappaleita – esimerkiksi bikinit saa kolmella kympillä – mutta muuten hinnat ovat aivan samaa tasoa kuin ensimmäisessä kokoelmassa. Pitkä silkkimekko, joka on vieläpä täysin samalla kaavalla ommeltu kuin ykköskokoelman iltamekko, kustantaa liki 300 euroa. Onko se hintansa väärti? Toivottavasti.
Pieni pettymys tosiaan on se, että Matthew Williamson on käyttänyt muutamissa vaatteissaan entisiä ykkösmalliston kaavoja. Onhan kierrätys toki muodikas aate, mutta onkohan tämä nyt oikea tapa sitä harrastaa?
Sinänsä kiva, että MW:n kakkoskokoelmassa on vaatteita myös miehille. Eri asia sitten, kuka niitä käyttää

Kirjoitin pari viikkoa sitten Ranskassa asuvan Kira Poutasen tänä keväänä ilmestyneistä kirjoista Kotimatka (Otava) ja Rakkautta au lait (WSOY). Suomalaiset ”oikean” taiteilijan asemaan päässeet kirjailijat eivät yleensä ole mielellään tehneet syrjähyppyjä viihdekirjallisuuden puolelle ainakaan omalla nimellään, mutta Poutanenpa sen teki. Rohkea temppu!

Erityisen mielenkiintoista asiassa on se, että WSOY tilasi Poutaselta chick lit –tyyppisen viihderomaanin. Suomen kustannusyhdistyksen tilastoista näkyy, että chick lit on 2000-luvun aikana ollut jatkuvasti myydyimpien käännöskirjojen tai pokkarien listalla. Suomessa sitä on kuitenkin kirjoitettu onnettoman vähän. Kustantajat ovat siis ainakin asiaan heränneet.

Haastattelin Kira Poutasta tänään julkaistuun Sunnuntaisuomalaiseen (juttu ei valitettavasti ole verkossa, mutta Karjalaisen, Keskisuomalaisen, Savon Sanomat, Pohjalaisen ja Ilkan saa kyllä edelleen paperisenakin, siis kioskille hop!). Koko keskustelu ei juttuun mahtunut, joten tässä lisää Kiran mielipiteitä.

Terhi: Millaisille lukijoille Rakkautta au lait on tarkoitettu? Luonnehtisitko itse sitä chick litiksi?

Kira: Rakkautta au lait on tarkoitettu kaikille, jotka haluavat nauraa ja viihtyä hyvän lukuromaanin parissa. Se on kirjoitettu chick litin genren mukaan, ja sopii siksi erityisesti kaikille Sinkkuelämää, Himoshoppaajaa ja Bridget Jonesia rakastaville. :o)

Terhi: Millaista kirjallisuutta chick lit sinun mielestäsi on?

Kira: Hyvä chick lit on mielestäni viihdyttävää, hauskaa, hyvin kirjoitettua ja nokkelaa, ja toisin kuin monet luulevat, siinä on mukana myös reilu annos kritiikkiä esim. nuorten naisten ihaileman julkkismaailman pinnallisuutta kohtaan. Kirjoitan tietenkin mielelläni lisää chick litiä, jos lukijat ottavat Rakkautta au lait -kirjan hyvin vastaan.

Terhi: Onko kirjojasi muuten julkaistu ranskaksi?

Kira: Valitettavasti ei. Ihana meri -romaani on kuitenkin käännetty tanskaksi, latviaksi, hollanniksi ja unkariksi.

Terhi: Kotimatkassa kuvailet suomalaisuutta aika kiinnostavalla tavalla. Mikä on oma suhteesi suomalaisuuteen pitkään muualla asuneena?

Kira: Käsitykseni mukaan suurimmalle osalle ulkosuomalaisia Suomi on jonkinlainen nostalginen satumaa - niin myös minulle. Ranskalaiset ystäväni ovat jo täysin kyllästyneet Suomi-ylistykseeni: Suomi on puhdas ja reilu maa, jossa koulujärjestelmä toimii ja ihmisiin voi luottaa.
Kotimatkan idea syntyi kuitenkin kun tapasin muutaman ulkomailla asuvan suomalaisen, jotka olivat täysin kieltäneet entisen kotimaansa ja juurensa - aloin miettiä, mitä tällaisen asenteen taustalla on...

Terhi: Mitkä suomalaisuuden piirteet haluat säilyttää, mistä toivot pääseväsi eroon?

Kira: Olen todella ylpeä suomalaisuudestani - nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan toimivuudesta. Usein minusta tuntuu, että suomalaiset eivät itse käsitä, miten korkeatasoisessa maassa asuvat. Viimeaikaiset keskustelut esim. suomalaisten poliitikkojen "heikosta" kielitaidosta saivat täällä kyllä hymyn huulille - Ranskassa on turha odottaa ainoankaan poliitikon puhuvan mitään muuta kieltä kuin ranskaa. Samaan aikaan suomalaiset poliitikot pitävät pokkana vaalipuheita ruotsiksi...
Salmiakkia, suomen kieltä ja ihmisten suoruutta on kova ikävä - Suomen säätä, viinan kanssa läträämistä ja tökeröitä käytöstapoja kaipaankin sitten vähemmän...

Terhi: Ainakin romaanisi Katso minua ja uusi Kotimatka sijoittuvat viihde(lehti)maailmaan. Miksi olet kiinnostunut siitä?

Kira: Tunnen näitä maailmoja jonkun verran, mutta ehkä suurin syy on se, että minua kiinnostaa pohtia, minkälaista on työskennellä illuusioiden maailmassa, jossa kaikki pyritään yksinkertaistamaan ja lokeroimaan mahdollisimman pitkälle.
Viihdelehdissä ja julkkiskuvioissahan ihmiset esitetään jotenkin vain yksiulotteisina, aivan kuin heissä olisi vain se yksi julkisuudessa esitelty puoli. Minusta on mielenkiintoista pohtia, mitä tällaisessa maailmassa työskenteleminen tekee ihmisille...

Terhi: Anna meille pari lukuvinkkiä!

Kira: Suosikkikirjailijoitani ovat Siri Hustvedt ja Alona Kimhi, suomalaisista Juha Itkonen. Näiden tekijöiden tuotannosta voi valita minkä tahansa kirjan eikä varmasti pety. Kevyemmästä päästä suosittelen Sophie Kinsellaa ja Cathy Kellyä.

Chick lit on aika veikeä kirjallisuudenlaji. Sikäli, kun se nyt laji on lainkaan, mutta tästä kirjallisuustieteellisestä asiasta en nyt ryhdy sen enempää jaarittamaan

Veikeä se on siksi, että se venyy ja paukkuu. Sitä on hankala määritellä. Ihan alkeellisimmin sitä voisi luonnehtia nuorten naisten viihdekirjallisuudeksi, jossa ihmissuhteilla (miessuhteilla, mutta etenkin naisten välisellä ystävyydellä), muodilla, kuluttamisella ja työelämällä on tietty osa. Mutta minne sitten pantaisiin esimerkiksi Nancy Thayerin Kuumien aaltojen kerho -sarja, joka on ihan varmasti chick litiä, vaikka kertookin keski-ikään yltäneistä pimuista?

Entä sitten määrite ”sinkkukirjallisuus”, josta Bridget Jonesin ilmestyessä Suomessa puhuttiin. Hah! Moniko chick lit -hahmoista lopultakaan on sinkku, ainakaan nykyisin? Johan himoshoppaajakin sai vauvan. Jos taas korostetaan farssimaista kohellusta Bridgetin ja himoshoppaajan tyyliin, rajataan ilmiön ulkopuolelle jopa chick lit -gurun Sophie Kinsellan uutuus Muistatko minut? (alk. Remember me?, 2008, suom. 2009). Toki siinä on lämmin komediallinen pohjavire, mutta sähellys puuttuu ja muutenkin teos aivan eri maailmasta kuin saman kirjailijan Himoshoppaaja-sarja. Ja hyvä niin: ainakin meikäläistä banaaninkuorihuumori alkaa jo vähitellen kyllästyttää.

Muistako minut? on oikeastaan ihmissuhdedekkari. Lexi Smart herää sairaalassa, eikä muista mitään kolmesta viimeksi kuluneesta vuodesta – niistä, joiden aikana hänen elämänsä on mitä ilmeisimmin muuttunut täysin. Hän ei tunnista itseään peilikuvastaan, asunnostaan, vaatteistaan eikä koko (loft-tyylisestä!) elämäntavastaan. Ventovieras aviomieskin on siunaantunut. Työpaikka on sentään sama, mutta asema ei: Lexistä on tullut pomo, jota entiset ystävät ja kollegat nimittelevät kobraksi. Mitä on tapahtunut?

Asetelma on herkullinen, eikä juonikaan petä. Eikä Lexi: tämä tyttö ei sählää, vaan hoitaa hommat kotiin. Enempää en juonenkäänteitä paljastele, lukekaa ihmeessä itse.

Sophie Kinsellan kieli on edelleen välillä puuduttavan yksitoikkoista, mutta juonenkehittelyssä hän on edistynyt. Uutuuden perusteella kannattanee napata ostoskärriin myös Loisto-pokkarina tänä vuonna ilmestynyt Salaisuuksia ilmassa, vaikkei sen juoni takakansitekstin perusteella aivan yhtä kiinnostavalta kuulostakaan. Kirja kertoo valkoisiin valheisiin sortuvasta tytöltä, joka tilittää pitkän lennon aikana pikkuhuppelissa elämänsä salaisuudet vierustoverilleen – ja törmää tietenkin tähän myöhemmin työpaikallaan. Kuulostaa vähän liikaa noloiluhuumorilta minun makuuni, mutta toivottavasti olen väärässä.

Muuten. Entä, jos itse jonakin aamuna heräisi sairaalassa eikä muistaisi mitään sitten vuoden 2003? Dsiisus! Tokko tuossa minäkään elämääni tunnistaisin?...

Ei tämän mikään muotiblogi pitänyt varsinaisesti olla, mutta kun kerran tällä viikolla on muodista puhuttu, niin jatketaan nyt vielä vähän. Ensi viikolla palaan taas kirjoihin. Tosin chick lit ja chick flick puhuvat muodista niin paljon, että se on suorastaan olennainen osa koko ilmiötä.

Muuten: kun chick lit tarkoittaa nuorten naisten tietyntyyppistä viihdekirjallisuutta ja chick flick sen elokuvallista vastinetta, niin mikä on sitten oikea termi vastaaville tv-sarjoille? Ei kai se ole voinut jäädä keksimättä?

Mutta asiaan. USA:n Vogue (4/2009) tuo todella pelottavia uutisia. Ei, lama ei ole kaatanut Yhdysvaltain muotiteollisuutta eikä Vera Wang lopeta morsiuspukujen suunnittelua, vaan jotain paljon pahempaa: olkatoppaukset palaavat!

Vasta kun ehdin edellisessä postauksessani kiitellä Matthew Williamsonin kasarihenkeä, josta onneksi puuttuvat ne hirveät olkapäät, USA:n Voguen päätoimittaja Anna Wintour pudottaa tämän pommin. Syksyn kokoelmien megatrendi on vartalomalli T, joka saadaan aikaan, milläpä muullakaan kuin valtavilla olkatoppauksilla. Toppauksia tupataan jopa t-paitoihin(!) ja muoti flirttailee nyt Reaganin aikojen kanssa.

Joko leuka venähti? Jos ei vielä, niin nyt venähtää. Ketkä ovatkaan Wintourin mukaan uusvanhat tyyli-ikonit? Dallasin Sue Ellen Ewing ja Dynastian Alexis Carrington!

Jos tämän trend alertin kirjoittaja olisi joku muu kuin Anna Wintour, en uskoisi sanaakaan. Koska olen lukenut Lauren Weisbergerin Pradaan pukeutuvan paholaisen, joka kertoo (tai ei kerro, kaunokirjallisuuden suhde todellisuuteen on aina aika monimutkainen) Wintourista – Weisbergerhän on todella työskennellyt vuoden Wintourin assistenttina – en uskalla epäillä Wintourin asemaa maailman muotitrendien määrittelijänä.

Onneksi sentään Voguen muotikuvista voisi päätellä, että kaikkein kamalimmat laatikkobleiserit eivät ole palaamassa. Muistattehan ajan, jolloin tyylitietoista naista ja jääkiekkoilijaa ei varjokuvan perusteella erottanut toisistaan? Molemmilla oli väljä suora helma ja XXXXL-koon olkatoppaukset. Tulevaisuudessa naisen erottaa siitä, että yläosa on kolmion muotoinen. Hartiat ovat leveät kuin ladon ovet, mutta vyötärö on sentään kapea. Ainakin toistaiseksi.

Muoti ei ole ollenkaan niin sattumanvaraista kuin luullaan. Jos jollakin taiteenalalla on herkkä nenä ajan hengelle ja maailman muutoksille, se on juuri muoti. Siksipä tämä ilmiö ihmetyttääkin, ja kovasti. Miksi 80-luvun nousukauden ja kasinohuuman muoti palaa juuri nyt, kun maailman talous on lamassa?

Jos olisi rahaa, ostaisin nyt osakkeita. Onneksi ei ole, joten säästyn siltäkin virheeltä

Uskomatonta! Montakohan Matthew Williamsonin suunnittelemaa nahkajakkua H&M:n nettimyynnissä mahtoikaan olla? Joka tapauksessa kaikki myytiin loppuun MINUUTISSA. Ja tämä tapaus on tosi. Tällä hetkellä tosin lupaavasti siltä näyttää, että yksi kipale ehkä onkin matkalla meille päin...

Parissa minuutissa myytiin loppuun myös Ellen kannessa ollut tunika, pitkä silkkimekko, käsilaukku, silkkijakku ja mahdollisesti vielä monta muutakin vaatetta, mutta laskeskelkaa toki tappiot itse. Minä en enää niitä pohtimaan, sillä nyt alkaa jo yöuni houkutella.

Se on tässä kuitenkin todettava, että H&M:n suunnittelijakampanjoiden suosio todistaa omalta osaltaan, että maailma on muuttunut paljon - ja Suomi kenties vielä enemmän. Tuulipukukansaa? Ja hah! Ehkä emme vielä pärjää fashionistojen määrässä länsi- emmekä itänaapurillekaan, mutta perästä tullaan. Ja lujaa!

Yleinen mielipide ei meillä tosin ihan vielä osaa sijoittaa muotia sille paikalle, joka sille kuuluu. Meillä muotia yhä vielä vähätellään ja aliarvioidaan. Muotisuunnittelu on Suomessa ollut liian pitkään hyvin heikko ala ja lähinnä Marimekon varassa. Muotoilua ja arkkitehtuuria meillä sen sijaan on kyllä arvostettu: onhan ollut Kaj Franckia, Tapio Wirkkalaa, Timo Sarpanevaa, Eero Aarniota (pallotuoli on muuten yhä saatavana Finnishdesignshopissa hintaan 5850 euroa – jospa oliskin varaa!) ja Alvar Aaltoa. Hieno juttu, todella hieno, mutta miten se eroaa muodista? Miksi sitä pitäisi pitää muotia arvokkaampana taideteollisuuden lajina? Muodin on uusiuduttava nopeammin kuin muotoilun tai arkkitehtuurin, mutta eikö sen pitäisi vain nostaa sen arvoa?

Muoti on samalla ajankohtaista että ajatonta. Se tekee siitä aivan erityisen kiinnostavan (nyky)taiteenlajin. Katsokaapa nyt tosiaan esimerkiksi Matthew Williamson for H&M -kokoelmaa. Mikä viitteiden verkosto! Päällimmäisenä on toki 1980-luvun loppu, juppiaika – tai oikeastaan hetki juuri ennen sitä. Isot olkapäät (onneksi) loistavat poissaolollaan, mutta kokoelma kuitenkin tihkuu 80-luvun hybristä: nahkaa, silkkiä, kirkkaita värejä. Samalla se flirttailee 70-luvun punkille (niitit ja vetoketjut), 60-luvun hipeille (sulkaprintit ja värien sekamelska) ja flamencotyylille (rimpsut ja isot helmat).

Jos taiteellisille arvoille tehtäisiin oikeutta, kokoelma pantaisiin vitriiniin sukupolvien ihailtavaksi ja tutkijoitten pohdittavaksi. Onneksi niin ei tehdä.

Muoti on kenties taiteenlajeista demokraattisin. Se, minkä suuret nerot keksivät, saapuu varsin pian sopuhintaan tavallisen kansan ulottuville. Juuri siksi haute couture ja isojen merkkien pret-a-porterkin maksaa paljon: myös niiden, jotka keksivät, pitää elää ja tienata, kun halpamerkit kuitenkin kopioivat ideat jo seuraavaan sesonkiinsa.

Tästä syystä huippusuunnittelijan ja edullisen brändin yhteistyö onkin sellainen juttu, jonka vuoksi kannattaa yhden yön unet uhrata. On sitä joskus turhemmankin vuoksi valvottu. Juuri nyt en kyllä muista minkä, mutta se johtuu varmaan väsymyksestä:)

Mikä on villein juttu, jota yöllä voi tehdä? Aivan oikein, arvasin että arvaatte. Tietenkin shoppailu! Mikä muukaan?

Myönnettäköön, että aika monen viime yön villein tapahtuma on ollut aamuöinen vessakäynti (tirkistelijöille tiedoksi: meillä ollaan kilttejä lapsia ja villejä vain päiväsaikaan), mutta ihan kohta pääsee yöelämä irti kaikessa hurjuudessaan.

Huomenna, jos Luoja suo, on torstai huhtikuun 23. ja aivan erityinen päivä. Tai siis oikeammin yö. Torstain ja perjantain välisenä yönä H&M päästää hulppean Matthew Williamson –kokoelmansa nettimyyntiin. Kauppoihin – vain Helsingin, Turun ja Tampereen liikkeisiin – kokoelma pamahtaa perjantaiaamuna, ja jos entistä on veneessä, lähes joka rätti on myyty viimeistään puoleenpäivään mennessä.

Mutta siis! Miksi ihmeessä ryysiä kyynärpäät ojossa kauppaan, kun shoppailun voi hoitaa paljon helpommin samppanjaa (okei, myönnän, pelkkää kuoharia vain) nautiskellen kotisohvalta? Yöunesta tinkimistä se toki vaatii, mutta kuka nyt unta näin jännittävänä yönä saisikaan.

Liikaa ei piristeitä parane lipittää, sillä hiirisormen on oltava hyvässä kunnossa, kun MW for H&M lasketaan myyntiin tasan klo 23.59 CET (Suomen aikaa siis vasta minuuttia vaille yksi). Viime marraskuussa H&M lanseerasi samaan tapaan Comme des Garçons –kokoelmansa, ja vaikka sain tilauksen tehtyä viidessä minuutissa, kokoelman key item eli haaremihousut ehdittiin silti myydä loppuun ja ilman jäin. Villakangasjakun ehdin napata, eikä suunnittelun kekseliäisyyteen sen paremmin kuin laatuunkaan tarvinnut pettyä.

Vahingosta viisastuneena en nyt aio paljastaa, mitä Williamsonin kovin kasarihenkisestä ja kirkuvanvärisestä kokoelmasta erityisesti himoitsen. Ehkäpä verryttelen hiirisormea torstaiyön aikana vähän näppäimistölläkin ja aiheesta vielä bloggailen – tosin postaus lähtee nettiin vasta, kun tilaus on vahvistettu, sen takaan!

Sehän on nimittäin vappukin tulossa… ja mitenkäs juhlitaan, jos ei ole mitään päällepantavaa??

PS: Blogini oli nurin ainakin vähän aikaa klo 17 maissa tänään, kun palvelimella oli ohimenevä fataali errori tai jotakin sinnepäin. Olin saada sydänhalvauksen, toivottavasti te ette:)

PS2: Matthew Williamson for H&M -mekko on ikuistettu myös tuoreimman Suomen Ellen kanteen.

PS3: Älkööt surko ne, jotka eivät jaksa a) rynniä kauppaan perjantaiaamuna eivätkä b) valvoa torstain ja perjantain välisenä yönä. Matthew Williamsonin kakkoskokoelma on kaikissa henkkamaukoissa ja myös nettimyynnissä 14.5.

Miten on mahdollista tehdä täysin epäonnistuneesta, latteasta ja jopa vastenmielisestä romaanista loistava tv-sarja, jota jaksaa katsoa uusintana useammankin kerran? Jossa on suorastaan klassikkoainesta?

Itse asiassa taisi käydä niin, että Sinkkuelämää-sarjan tekijät bongasivat aiheen Candace Bushnellin kolumnista ja romaanista, palkkasivat kunnon käsikirjoittajat ja maksoivat Bushnellille isot rahat siitä, ettei hän enää sotkisi näppejään koko asiaan. Loppu onkin sitten historiaa.

Bushnellin Sinkkuelämää-romaania en suosittele kenellekään. Ehkä Bushnell loi siinä sen itsenäisen, menestyvän ja silti pikkuisen epätoivoisen newyorkilaisnaisen hahmon, joka on ollut sarjan naishahmojen esikuvana (puhumattakaan niistä rikkaista mulkeromiehistä, joihin naiset epäonnekseen joutuvat aikaansa haaskaamaan). Pisarakaan sarjan oikeasti tärkeistä asioista – ystävättärien toisilleen tarjoamasta turvasta maailman melskeissä, lämminhenkisydestä, vinosta huumorista – ei kuitenkaan ole peräisin Bushnellin romaanista. Kirjan karmeat ämmät olisivat piikkikoroillaan kävelleet toistensa yli jo monta kertaa, jos ylipäätään olisivat miesten ja rahan jahtaamiseltaan ennättäneet ystävystyä.

Neljä blondia (alk. Four Blondes, 2000, suom. 2001) on samaa soopaa, mutta Bushnellin kolmas romaani Reittä pitkin (alk. Trading Up, 2003, suom. 2004) on jo lukukelvollinen. Kieltämättä päähenkilö Janey Wilcox on oikea bitch, mutta juonenkulku on edellisiin teoksiin nähden aivan toisella tasolla. Kynsin hampain (alk. Lipstick Jungle, 2005, suom. 2007) olikin todellinen positiivinen yllätys. Paikoin tuntui jopa siltä, että Bushnell on ottanut vaikutteita Sinkkuelämää-sarjasta, sillä tekstiinkin oli putkahtanut samoja teemoja: naisten ystävyyttä ja välillä jopa lämpöäkin. Lisäksi romaanissa on pirtsakka feministinen lataus, kun uranaiset auttavat toisiaan eteenpäin, vaikka miespuoliset luikurikollegat yrittävät panna kapuloita rattaisiin. Odotankin paljon Bushnellin viidenneltä, vielä suomentamattomalta One Fifth Avenue -romaanilta. Kirja on jo hyllyssä odottelemassa ja kerron mielipiteeni heti, kun olen saanut sen luetuksi.

Lipstick Junglesta tehtiin televisiosarjakin, jonka ensimmäinen (käsikirjoittajien lakon vuoksi vain seitsemän jakson pituiseksi jäänyt) tuotantokausi nähtiin maikkarilla tänä talvena. Tällä kertaa kävi niin, että romaani on tv-sarjaa kiinnostavampi. Ensimmäiset osat jaksoin katsoa, mutta imu hiipui. Loppuosat ovat kyllä tallenteina jemmassa, että ehkä vielä jonakin sateisena päivänä…

Tosin sitä ennen on tarjolla jotain niin paljon parempaa. Sinkkuelämää pyörähtää huomenna maanantaina (20.4) käyntiin taas kerran (Nelonen klo 19.30). Nyt sitä voi katsella jo nostalgisin silmin, sillä sarjan alkoi Suomessa ensimmäisen kerran tasan kymmenen vuotta sitten. Onkin hupaisaa muistella, millaisen vastaanoton se sai. Suomessa kohuttiin varsinkin seksistä ja erityisen hätkähdyttävänä pidettiin sitä, että sarjassa naiset puhuivat aiheesta suoraan ja keskenään. Jestas! On niistäkin ajoista jo maailma muuttunut.

Mikähän ysärivimma siinäkin oli, että sarjan nimi piti kääntää suomeksi ja vieläpä niinkin typerästi? Sex and the City on ikoni ja SATC:ista puhutaan ympäri maailmaa. Ja meillä on vain lattea Sinkkuelämä…